Ylpeästi no-life


Varmasti jokainen miettii ainakin kerran elämässään käsitteitä elämä ja kuolema ja sitä, mitä niihin sisältyy. Tai pikemminkin, mitä niiden välille sisältyy.

Valitettavan usein kuulen, kuinka joku sanoo: ”Joo, mä kyllä omistan elämän” sangen sarkastiseen sävyyn tai muuten vain toteaa olevansa ”no-life”. Aina tämän termin kuullessani pohdin mielessäni, että mitä kummaa sillä mahdetaan tarkoittaa – toki ymmärrän sen merkityksen, mutta sen halveksuvaa sävyä en käsitä. Sitten mieleeni kipuaa kysymys: Millainen ihminen on sitten ns. ”yes-life”, eli sellainen, joka omistaa elämän?

Kun mietin asiaa monilla tasoilla ja hyvin paljon, tajusin, että media on suurestikin vaikuttanut tähän. Monissa sarjoissa henkilöt viettävät ”täydellistä” elämää, kiertelevät juhlista toisiin ja pitävät hauskaa. Ehkäpä näin ollen tavalliset kaduntallaajat luulevat, että sellaista elämän on oltava. Eli jos istuu perjantai-iltana telkkarin ääressä sen sijaan, että olisi ulkona oksentamassa maksansa ulos liiallisen alkoholiannostuksen takia, on toivoton no-life.
Heittäisinkin vastakysymyksen no-lifeksi haukkujille: Miten kukaan voi määritellä, mikä on elämää? Olen tullut tulokseen, että jos ihminen juoksee harrastuksesta toiseen, on hänen vaikea ymmärtää henkilöä, joka viettää kaiken vapaa-ajan kotonaan, vaikkapa lukien. (Tämähän on tietysti järkyttävä yleistys, ja olen pahoillani, jos loukkaan jotakuta paljon harrastuksia omaavaa mutta silti ymmärtäväistä ”no-lifejä” kohtaan.) Naurahdinpas eräälle pojalle, joka kovinkin nokkavasti totesi: ”Miten kukaan voi mennä ennen yhtätoista nukkumaan, elämä alkaa silloin vasta! Tosi no-life täytyy olla.” Teki mieli avuliaasti kertoa hänelle, että jos hänen elämänsä alkaa silloin, se ei tarkoita, että kaikilla muillakin alkaisi. Liekö sitten kyse suuresta määrästä ahdasmielisyyttä vai eivätkö tämän pojan kaltaiset huuliveikot vain ajattele, mitä suustaan päästävät. Toivon hartaasti, että kyse on jälkimmäisestä.

Kolmas vaihtoehto on toki, että tuollaiset henkilöt kuvittelevat omistavansa niin paljon paremman elämän kuin muut. Mutta tästähän kehkeytyy varsinainen noidankehä! Voidakseen haukkua toisen elämää on siis seurattava tämän henkilön toimia lähes kellon ympäri, jolloin ei juuri jää aikaa tehdä mitä itse tahtoo. Jos itse toimisin näin, en ainakaan muita lähtisi haukkumaan no-lifeksi. Tuollaisesta toiminnasta ainakin saisi käsityksen, että henkilö pitää omaa elämäänsä niin merkityksettömänä, että kannattaa hukata se jonkun toisen elämän tarkkailuun. Meni ehkä hiukan filosofiseksi?

Luulenpa, että ne, jotka alkavat nimitellä itseään no-lifeksi, ovat helposti taivuteltavissa. Joko media on istuttanut heihin kummallisen käsityksen elämästä (kuten jo aikaisemmin mainitsinkin), tai paineen alaisina he sanovat näin. Jos ympärillä on suuri joukko ihmisiä, joiden elämä on niin hienoa, että on varaa haukkua muita no-lifeksi, kai silloin vähemmästäkin on varpaillaan. Otetaanpa henkilö nimeltä Liisa. Hän pitää elämästään. Hän tykkää opiskella, ja koulun lisäksi hän käy ratsastamassa, muun ajan hän on kotona. Liisa tietää henkilön, Maijan, jonka elämä on lähes täysin identtistä hänen elämänsä kanssa. Paikalle saapuu kolmas, Pirkko. Hänen vapaa-aikansa kuluu kavereiden kanssa oleskeluun, viikonloppuisin hänet löytää pusikosta sammuneena. Pirkko sanoo vahvan itsetunnon omaavaa Maijaa no-lifeksi, jolloin Liisa, joka ottaa kaiken hyvin henkilökohtaisesti, kuulee tämän. Liisa alkaa uskoa itsekin olevansa no-life ja kenties hän alkaa tavoitella samanlaista elämää mitä Pirkolla on. Toivotonta ja surullista, sillä Liisan elämähän tuhoutuu tässä yrityksessä – todennäköisesti koulussa alkaa mennä huonosti eikä ratsastuskaan enää kiinnosta.

Itsestäni voin sanoa, että viihdyn todella paljon sisätiloissa, yleensä opiskellen, ja tykkään mennä aikaisin nukkumaan. Olenkin monta kertaa kuullut olevani no-life. Ehkäpä sitten olen, mutta ainakin olen ylpeästi sellainen.


SK